Jälleen osastolla

Täällä mä istun taas sairaalasängyllä. Pitäisi olla vaan parin päivän osastojakso tällä kertaa, vaikka jossain ajatuksissa toivon, että ne pitäisi mut täällä pidempään. Mua niin pelottaa, kun olo meni ihan hetkessä tosi huonoksi. Tulin alas korkealta ja kovaa... ja nyt olen pimeydessä.

Viime yönä olo meni niin huonoksi, että ainoa keino selviytyä siitä oli itsetuhoinen käyttäytyminen, vaikka hyvin tiedän ettei sen pitäisi olla edes vaihtoehto enää. Mutten välitä, kun en edes halunnut elää, kun päässä kiertää vain ne huonot ajatukset ja epätoivo.
Olen helpottunut, etten ole tätä päivää ja yötä enää yksin kotona, en uskaltaisi olla itseni kanssa. Ei osastollakaan ole kiva olla, mutta tällä hetkellä se on parempi ja turvallisempi vaihtoehto.

Pitäkää itsestänne huolta ♡
Mä annoin vastuun omasta turvallisuudesta nyt muille, ja se on ihan okei.
Hae apua jos vähänkään tuntuu siltä!

♡keijupieni aka. Sannis

Nämä vaikeat hetket

Minulla oli vähän aikaa sitten muutaman päivän hyvä putki. Hetkellisesti sain maistaa sitä parempaa elämää, jolloin tuntui että toivoa on ja jaksaminen riitti asioiden tekemiseen (ehkä vähän liikaakin) ja olo oli muutenkin huomattavasti parempi. Sainkin noina päivinä paljon hyvää palautetta ja kannustavia sanoja siitä että näytän parempivointiselta ja ilmeikkäämmältä, uskoin siihen itsekin ja löysin sisältäni sen pienen kipinän parantumiseen! Ajattelin, että jes! mä niin pystyn tähän, oon vahvempi kun tää kaikki p*ska! Ja nyt se tuntuukin pahalta, kun ilman, että pystyin asiaan vaikuttamaan tai varautumaan millään lailla mun olo romahti taas aivan täysin. Tulin alas korkealta ja kovaa.
Sorrun vanhoihin huonoihin ahdistuksenhallintakeinoihini tai lamaannun pahasta olosta täysin. Tuntuu, etten saa otetta mistään ja etten ole läsnä, kun on niin vaikea olla edes olemassa.
Masennuspuoli otti minusta taas tiukan otteen enkä jaksa edes tehdä päivittäisiä (pakonomaisia) treenejäni, mikä jo itsessään kertoo voimavaroistani ja olostani paljon, sillä se että skippaan lihaskuntotreenit ja lenkkeilyn on todella iso asia minulle. Sen sijaan vain istun, makaan tai selaan puhelinta. Hoidan vain pakolliset kotityöt ja siinä se.
Olen turhautunut ja surullinen... ja peloissani, ettei tämä ihan todella muutu ikinä parempaan, niin että se hyvä olo kestäisi paria päivää pidempään.

"Ajantaju katoaa,
mikä oli eilen ja mihin
rajoittuu nyt?
Kun päivät lipuu ohi
välillä niin kovakouraisesti,
että toivon vain loputonta unta, jotakin
paljon helpompaa...
Silti yhä hengitän, niin kovin
raskaasti, kun tuntuu ettei happea
ole riittävästi
Mutta mikä on totuus ja mikä
vain ajatonta harhaa.
Sitä en tiedä
auttakaa minua"  

Ajattelin nyt kuitenkin saada kirjoitettua vähän mun viime vuosista, että ne jotka mun blogia lukee, ymmärtäisi mua ja mun tilannetta edes vähän paremmin.
Vuonna 2014 valmistuin ylioppilaaksi ja sen jälkeen pakkasin tavarani ja muutin ensi kertaa yksin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle, parin tunnin ajomatkan päähän perheestäni. Näin jälkeenpäin ajateltuna yritin tiedostamatta vain juosta kaikkea sitä karkuun, jonka kanssa taistelin jo paljon ennen muuttoa. Keräsin ympärilleni uuden elämän; opiskelut, uudet ystävät, monet harrastukseni, oma koti ja omat arkirutiinini ja tekemiseni. Todellisuudessa nuo pari vuotta jotka asuin yksin, olivat suoraan sanottuna täyttä helvettiä. Elämäni oli vain irrallisia palasia, yksinäisyyttä, pahaa oloa, salaisuuksia ja valheita... tuona aikana yritin ensimmäisen kerran myös tappaa itseni ja olin myös pari kertaa lähellä menettää henkeni. Olin täysin hukassa ja vailla otetta johon tarttua. Hiljalleen yksi kerrallaan menetin kaiken sen minkä olin ympärilleni kerännyt, kaksi eri koulupaikkaa, ensimmäinen oma koti, harrastukseni, ystävät, uskon tulevaan ja omaan pärjäämiseen... pala kerrallaan ne haihtuivat pois ja jäljelle jäi vain tieto siitä että olen vakavasti sairas. Romahdin ja päivän varoitusajalla olin takaisin vanhempieni nurkissa, kuten olen vielä tänäkin päivänä. nyt minulla on vain sairauteni ja pelko koko elämää kohtaan.
Yhä edelleen, vuosi takaisin muuton jälkeen on vaikea hyväksyä kaikkea sitä mitä tapahtui. Olin epäonnistunut, liian heikko ja avuton. En pärjännytkään, vaikka kovasti muille sitä uskottelin. Syytän itseäni kaikesta, vaikka todellisuudessa olin sairas, eikä sairautta voi valita.
Nyt olen vuoden verran yrittänyt koota itseäni takaisin kasaan, mutta se tuntuu mahdottomalta... mutta yritän silti.

Jos vain voisin, haluaisin kyetä olla avuksi muille jotka kamppailevat mielenterveysongelmien kanssa ja käyvät samanlaisia asioita läpi kuin minäkin. Haluaisin kannustaa joka ikistä, joka apua tarvitsee, ottamaan sitä myös vastaan ajoissa! On vahvuutta ottaa apua vastaan ja myöntää ettei enää pärjää yksin, ei tarvitse jaksaa yksin!
Minulla avun saaminen kesti aivan liian kauan ja siksi myös paraneminen vie paljon pidempään ja on raskaampaa... en halua, että ketään muu jää ongelmiensa kanssa yksin. Jos vain voin, haluan olla muille tukena niin paljon kuin vain pystyn!

Pysykää vahvoina!

♥Keijupieni, aka. Sannis

Tarinan alku

Olen vuosien varrella kirjoittanut useampaakin blogia, mutta niistä jokainen on ollut enemmän tai vähemmän täysin surumielisiä ja negatiivis sävytteisiä. En tosin tästäkään blogista saa "all happy and perfect" tyylistä ihanaa unelmaa muttei se ole tarkoituskaan. Halusin aloittaa aivan puhtaalta pöydältä ja vihdoin kirjoittaa aidosti ja avoimesti elämästäni ja selviytymisestäni erilaisten mielenterveysongelmien kanssa. Ja nimen omaan ilman, että minun tarvitsee peitellä tai hävetä sitä mitä käyn elämässäni läpi. Liian monta vuotta on mennyt täysin pimennossa, valheiden keskellä ja yksin selviytyen... olen lopen uupunut vaikenemaan sairauksistani tai todellisesta elämäntilanteestani.
Haluan olla avoin niin itselleni kuin muillekkin. Ainakin yritys on kova!

Kuka olen? Olen -95 vuonna syntynyt nuori nainen, joka rakastaa kirjoittamista ja kirjoja yli kaiken. Kirjoittaminen on aina ollut minulle helpompi keino purkaa ajatuksiani sanoiksi ja ilmaista itseäni, välillä tuntuukin ettei puhumisesta tule mitään ja tunteiden ja ajatusten ilmaiseminen ääneen on vaikeaa.. mutta työskentelen asian kanssa kyllä, pienin askelin!
Kirjojen lisäksi rakastan kissoja (ja toki muitakin eläimiä, mutta varsinkin oma kissani on minulle rakkain kaikista), musiikkia, luontoa, tatuointeja, kaikkea pientä ja kaunista sekä kirkasta tähtitaivasta. Se on kaunein asia maailmassa!

Kaiken hyvän keskellä mitä minulla elämässäni on tällä hetkeellä, suurimpana vaikuttajana kaikkeen kuitenkin ovat sairauteni joiden kanssa elän. Ne ovat käytännössä muuttaneet elämässäni aivan kaiken viimeisten vuosien aikana. Tällä hetkellä minulla on diagnosoitu pitkäaikainen vaikea masennus, määrittämätön ahdistuneisuushäiriö sekä epätyypillinen laihuushäiriö. Jossain vaiheessa, kunhan kuntoni sen sallii, aloitetaan uudet diagnostiset tutkimukset, jotta saataisiin selvyys oudoille oireilleni... toivottavasti siis pian selviää onko minulla muitakin mt-ongelmia ja saisin tarvitsemani avun.

Takana on monta monta osastojaksoa (pisin jakso 2kk), lukemattomat eri lääkekokeilut, annosten ylös ja alas veivaamista, sähköhoito, viikottaiset polikäynnit ym. Mutta tämä kaikki on tiukassa kiinni jossain syvällä, joten aika heikossa hapessa olen edelleen. Nyt kuitenkin vihdoin minulla on tukenani rakastava perhe, muut läheiset sekä ystäväni. Niin ja aivan mahtava hoitaja polilla! Matka on vielä pitkä ja varmasti äärettömän raskas, mutta enää en ole yksin. Ei tarvitse jaksaa yksin.

Huh, tuntuu että asioita olisi ihan hirveä määrä kirjoitettavana, mutta että postauksiani joku jaksaisi edes lukea on ehkä hyvä lopettaa tähän tämä sekava ensimmäinen postaus.

Tästä alkaa minun tarinani toivottavasti kohti parempaa tulevaisuutta.

♥ keijupieni, aka. Sannis